Vaikka kirjoittaminen on minulle ollut ammatti viimeiset 50 vuotta niin
kirjan synnyttäminen tutuistakin aiheista ja aineksista on aina haastava
prosessi. Pitää oikein ihmetellä vaimon ja muiden minulle läheisten
ystävien, työtoverien ja muuten vain mukavien menschien kärsivällistä ja
rohkaisevaa suhtautumista siihen, että muutenkin tunnetusti umpio
tyyppi on vielä umpiompi ja kuukausitolkulla mahdottoman kranttu
puhuteltava.
Mutta nyt se on täytetty, viimeinen rivi nimittäin. Ja lista
kiitettävistä ihmisistä on pitkä kuin pääkaupungin puhelinluettelo,
joten kirjan lehdille mahtuu heistä vain tärkein tusina.
Kuten muodikasta on, jos lukijoita riittää eikä kritiikki ole aivan
kamalaa ja suosittele kirjoittajaa suksimasta helvettiin, kirja saanee
jatkoakin. Erityisellä kiinnostuksella odotan reaktiota naislukijoilta,
joita miehisiin aiheisiin valittu hieman poikkeuksellinen tulokulma
saattaa hyvinkin kiinnostaa. Ainakin toivon, että tarinassa merkittäviin
rooleihin nousevat naiset koetaan sellaisiksi uuden ajan ja ajattelun
airueiksi, jotka eivät tyydy rooliinsa ja kohtaloonsa, vaan maksavat
potut pottuina ja haluavat oikaista kokemansa vääryydet silmää
räpäyttämättä, huulta väräyttämättä.
En ole alun perinkään uskonut teoriaan heikommasta astiasta tai
särkyvämmästä sukupuolesta. Aina on ollut ja tulee olemaan vahvoja
naisia ja miehiä, siinä missä heikkojakin. Samoin hyväksi käytettyjä,
hyväksikäyttäjiä, uhreja ja saalistajia, kummankin sukupuolen piirissä.
Sitä tosiasiaa en kiellä kirjassakaan, eikä siitä olisi hyötyä, että
menneisyydessä miehet olivat hyväksikäytön ja sovinismin pääasiallisia
harjoittajia ja naiset sen yleisimpiä objekteja. Mutta ajat muuttuvat
ja tavat sen mukana. Jos vääryyttä mielestään kokeneen miehen kosto on,
kun siihen tilaisuus tarjoutuu, hyvinkin kauhea niin naisen kosto saa
vielä syvällisempiä ulottuvuuksia. Perustan ajatuksen jatko-osasta
siihen, että nainen on miestä leppymättömämpi ja kosto kerrasta poikki
periaatteella ei sisällä sitä lopullista sovitusta, jota hän hakee
mielenrauhan saadakseen. Siitä voi pahimmillaan muodostua elämäntehtävä,
koko loppuiän kestävä missio.
Ajattelen itse niin, voin toki olla väärässäkin, että kylliksi loukattu
ja haavoitettu nainen haluaa kostaa ei vain sille yksilölle, joka on
tekoon syyllinen, vaan kaikelle sille mitä hän edustaa. Voisiko puhua
institutionaalisesta kostosta, koston kierteestä? Siis siitä, että paha
saa palkkansa ja pahan kasvualusta myllätään perusteellisesti, aikaa ja
vaivoja säästämättä.
Ehkä kannattaisi jo nyt keskustella siitä miten naisen kosto eroaa
miehen kostosta, tai onko hyväksikäytön uhrille sallittavampaa kostaa
kokemansa vääryys?
Ei kai voida enää nykypäivänä olettaa, että raiskauksen uhri kärsiköön
paitsi teon aiheuttaman primäärituskan ja häpeän, mutta myös sen
sekundääriset seuraukset raskautena, jonka keskeyttämistä ei haluta
sallia.